Lepakon valtaamisesta Suomen lavoille, Los Angelesin kaduilta Amerikan-kiertueille ja takaisin. Lama, Smack, The Hangmen, Atomirotta – ja monta muuta. Halusin kokeneemmalta ajatuksia keikkailun muutoksesta, mutta sainkin osan käsittämätöntä elämäntarinaa. Rane Raitsikka on yksi Suomen parhaiten varjeltuja salaisuuksia: rock ’n’ rollin suuri vierivä kivi, joka ei todellakaan sammaloidu. Näitä tarinoita ei pysty keksimään eikä niistä voi karsia. Rane on kingi – uncensored.

Millaisena sä muistat keikkakulttuurin silloin kun sä olit nuori – ennen kuin itse edes aloit soittamaan?
– Eihän täällä hirveästi paikkoja ollut. Oli Tavastia ja muutamat tällaiset klubit isommissa kaupungeissa. Mä olin 13–14-vuotias, kun Lepakko vallattiin ja Elmu tuli. Olin siinä vaiheessa käynyt keikoilla, joita Elmu järjesti Koitossa, Kom-teatterissa ja tällaisissa paikoissa Stadissa. Niissä pystyi käymään tsiigaan punkkibändejä. Tötteröpäät, nää rasvaletit sitten venttasi ulkopuolella. Se oli aika touhuu siihen aikaan. Ei ollut paljon paikkoja missä soittaa. Mun ekat keikat oli koulubailuissa. Ton tyyppisiä juttuja oli nuorisotaloilla ja koulubailuissa, ja kun Elmu tuli niin alkoi tapahtua vähän enemmän. Lepakko muutti sitten kaiken. Yhtäkkiä oli treenikämppiä ja alkoi tulla elmuja ympäri Suomea. Alkoi tulla elävälle musiikille mestoja ihan eri tyyliin. Siinä kun vähän alettiin kasvaa ja soittaa ympäri Suomea, niin siihen aikaan mestat oli tanssilavoja. Nyt naurattaa, kun käy Suomea ympäri, mutta ne on ihan tuttuja nimiä nämä kaikki perkeleen Evijärvet, Siilinjärvet, Lapuat, Alavudet, saatana Köyliön Lallintalot, vittu Juvan kaarihallit. Juvan Kaarihallikin oli semmoinen saatanan putki. Mä olin pikkupoikana Sielun Veljien roudarina pyörimässä ympäri Suomea, ja Smackin kanssa sitten oltiin soittamassa niissä. Sitten tykitettiin nahkahousut jalassa, pitkissä tukissa englanniksi aika rujoa rokkia, niin kyllä se oli aika eksoottista – täytyy sanoa. Keskellä ei mitään oli tällaisia ei todellakaan soittamiseen, tai ainakaan tuollaisen musan soittamiseen tehtyjä tiloja. Siellä ei ollut mitään. Takahuoneet oli hyvin usein kaukana lavasta jossain aivan muualla ja hallin toisessa päässä oli jostain saatanan vanereista väsätty pikku neliö missä soitettiin, niissä ei ollut mitään lämppäreitä ja hyvin harvoin mitään vessoja. Oli kahdenlaisia: ihmeellisiä halleja tai tanssilavoja ja sitten ihan avoimia paikkoja, missä ei ollut ikkunoita. Ja voit kuvitella millaista sähkö oli. Ei ollut voimavirtaa tai muuta. Nämä Hurriganes-jätkät, Remu ja niiden roudarit, joista monet päätyivät olemaan meidänkin roudareita, tällaiset isähahmot toivat voimavirran noihin paikkoihin: että saatana pitää siellä kunnon sähkö olla että voi panna kunnon shown pystyyn. Muuten siellä laitettiin rautanaulaa sulakepesään ja toivottiin, ettei se pala koko mesta. Kyllähän siellä joku Danny Show poltti muutaman tanssilavan ihan vaan sillä, että liikaa tartti sähköä ja joutui kiertämään jotain sulakkeita veke ja lyömään vähän stydimpää naulaa sisään ja sit mennään.

Että kaikin puolin paljon pioneerityötä oli silloin?
– Niin, siitä se pikkuhiljaa muuttui. Sähköä oli siinä vaiheessa ihan hyvin kun mä pääsin sinne 80-luvun alkupuolella ja puolivälissä painettiin jo joka viikonloppu tuolla ympäriinsä, yleensä Pohjanmaalla. Silti se oli vielä ihan tuntematon käsite esimerkiksi, että siellä olisi ollut bissee. Sä et missään nimessä saanut jäädä kiinni siitä, että sä oot jurrissa. Me tietenkin mokattiin ja Lido-vainaa, joka soitti myös Remun kanssa Kalevalassa ennen Hurriganesia. Se oli ihan sellainen musabisneksen hahmo sieltä menneisyydestä. Lido oli meidän keikkamyyjä, sillä oli myös Dingot ja Maijasen Pavet ja muita rehellisiä bändejä. Se sai pienellä kytkykaupalla aina meidät takaisin, kun me oltiin mokailtu jossain. Urheiluseurat oli aina yhteydessä keskenään, että mitä ne saatanan pitkätukat nyt ovat tehneet. Sit Lido oli, että ette saa Dingoa ennen tota Smackia. Hirveen purnauksen jälkeen siellä sai jonkun vissykorin ja sitten ne tuli ylpeänä esittämään, kun niillä oli joku saatanan paahtoleipäpaketti missä oli vähän pantu voita jonkun leivän päälle ja joku lauantaimakkarasiivu. Että meiltä saa jopa safkaa vittu. Ei siellä arvostettu yhtään mitään.

Silloin sai soittaja tehdä paljon duunia homman eteen.
– Todellakin. Onni oli siinä, että niissä paikoissa kävi saatanasti väkeä. Oli oikeastaan aivan sama ketä siellä soitti. Popedat ja Eppu Normaalit ja tällaiset veti tietenkin ihan turvoksiin, mutta meilläkin tällaisena stadilaisena englanniksi laulavana rokkibändinä oli ihan pirusti väkeä niillä keikoilla, koska ne oli silloin ne paikat mihin jengi tuli. Se meni sillä tavalla, että parkkipaikalla oli jatkuva autoympyrä – sellanen saatanan pilluralli meneillään. Ne ajoi pihalla ympyrää ja sit reitti meni jonnekin nakkikiskalle missä oli toinen pää. Sit näissä paikoissa, usko tai älä, ne käveli saatana ympyrää. Siis ihan oikeesti, suurimmassa osassa mestoja meni sellainen jatkuva ympyrä. Jengi vaelsi ympyrässä, jossain kohdassa ne vähän joras ja törmäili vähän ja sit painittiin, kun toinen kävelee päin kun toinen koittaa joraa tai suteloida jotain mimmiä. Niitä painimatseja oli ihan perkeleesti.

Joutuivatko soittajat paineihin mukaan?
– Kyllä joo, siis meiltäkin hajotettiin busseja ja ikkunoita dösistä ja roudarit joutuivat olemaan välissä moneen otteeseen, kun kylän kollit tietenkin kelasi, että me ollaan tultu viemään niiden mimmit tai jotain. Olihan sitä koko ajan. Ei siihen aikaan voinut edes pysähtyä, kun ei ollut yöhuoltiksia kuin ne muutamat mestat. Just nämä roudarit, nämä isähahmot sanoi, että te venttaatte bussissa. Antakaa tilaukset ja me haetaan sämpylät. Että tonne on ihan turha mennä.

Leivästä puheen ollen, miten soittaja silloin pysyi leivässä?
– Onni oli siinä, että keikoilla kävi niin paljon väkeä, että ne pystyi maksamaan hyvät liksat. Mut siellä ei ollut kamoja, ei valoja, ei mitään. Se oli joku saatanan jumppasalin lavan tyyppinen, tai itse asiassa jumppasalin lavallakin on enemmän tekniikkaa kuin niissä mestoissa. Sä olit tiätsä jossain kaikuhallin nurkassa ja sun piti tuoda omat kamat, PA, monitorit, valot, miksaaja, monitorijätkä, valojätkä, roudareita, dösä vuokrata, maksaa prossat keikkamyyjälle ja kaikkien liksat, niin oli siinä ihan helvetisti. Mun mielestä Smackin viikonloppuhinta oli 16 000 markkaa, ja festarit oli vielä tietenkin ihan erikseen, eli sieltä tuli ihan hyvin fygyy, muttei siitä mitään jäänyt. Just sen verran jäi käteen, että pysty menemään handeliin ja vähän pyörimään kapakoissa. Muttei sillä mitään himo fyrkkiä tehty. Se oli tekijänoikeusjutut, että kuka oli tehnyt biisit, niin sai sitten Teostolta rahaa. Mutta keikkailussa meni kuluihin suurin osa. Se alkoi tietenkin muuttua, kun alkoi tulla isoimpiin kaupunkeihin klubeja missä oli omat kamat ja valot. Se tietenkin sitten helpottui, mutta siinä vaiheessa 80-luvun lopulla mä lähdin kiitää täältä.

Kun sä lähdit Jenkkeihin, niin miltä siellä keikkakulttuuri näytti? Oliko se ihan eri leveleillä kuin Suomessa?
– Olihan se ihan erilaista. Mä pyörin silloin alussa Los Angelesissa suurimman osan ajasta. Smackin kanssa me sinne mentiin, mutta se hyytyi aika nopeasti. Jäbät lähti Suomeen, mä jäin sinne. Siellä oli siihen aikaan semmoista, että sulla oli Whisky A Go Go, Roxy ja tällaisia maailman kuuluisimpia klubeja. Siellä oli iisisti joku 6–8 bändiä illassa. Siis iisisti. Siellä musa alkoi kasilta, puoli tuntia per bändi, nopea vaihto ja seuraava bändi lavalle. Ne oli sellaisia showcaseja. Bändit ei saanu fyrkkaa, että sä jouduit jopa joissain mestoissa ostamaan pääsylippuja. Sitä kutsuttiin pay to playksi. Mä en ikinä onneksi sitä tehnyt. Se oli, että jouduit ostamaan jonkun määrätyn määrän lippuja ja sit myyt niitä frendeillesi ja toivot, että joku tulee ja näkee sut. Tietenkin kaikki klubit oli täynnä isojen levylafkojen A&R-tyyppejä mitkä veti siellä kiikarit pitkinä. Kauheasti bändejä sai levydiilejä ja sai hyvät fyrkat – tai hyvät kotit tulevista fyrkoista ja jos levy ei myynyt niin sitten tiputettiin veke. Siellä oli siis ihan järjettömästi bändejä. 80-luvulla Sunset Strip oli se mesta. Jos diggasi sen tyyppisestä rock n’ roll –jutusta – kokaiinia, gimmoja ja viskiä – niin sitä siellä oli. Siellä oli ihan bakkanaalit pystyssä. Tavallaan mulle siihen aikaan se oli täydellinen mesta, mutta mä erikoistuin vähän liikaa siihen bailupuoleen ja se lähti ihan käsistä. Mut mestana se oli mielenkiintoinen. Ja jos sulla oli vähän jotain sukseeta, niin sit sä pääsit lämppäämään jotain isompaa bändiä. Tai sitten jos pääsi johonkin komeeseen bändiin, niin sitten se oli ihan eri juttu. Se ammattimaisuus ja koneisto on siellä jotain ihan omaa luokkaansa. Kun mä soitin sellaisessa bändissä kuin The Hangmen, niin niiden kanssa me rundattiin paljon Social Distortionin ja Supersuckersin ja tällaisten kanssa. Silloin soitettiin sellaisissa teattereissa. Social D varsinkin pystyisi vetämään helvetin isoissakin paikoissa, mutta ne haluaa mieluummin vetää monta iltaa putkeen jossain 1 500–2 000 tyypin teatterissa missä yleensä on parvi ylhäällä, hyvä soundi ja hyvät kamat. Se oli helvetin nastaa nähdä miten se toimii. Pari kuukautta ja viiskyt jotain keikkaan ja mennään ympäri maata. Paikallinen bändi soitti ekana, sitten Hangmen ja sit Social D. Ilmastointikamat veke päältä, kun me ollaan lavalla, ja sit mesta on tulikuuma ja yleisö valmis kun pääbändi tulee lavalle. Siellä toimii kaikki. Sulla on paikalliset tyypit kantamassa siellä ja ison bändin teknikot ja homma toimii ihan saatanan ammattimaisesti – kuin kellon tarkkuudella. Se toimi mulle ja siinä kyydissä oppi paljon.

Mikä Hangmenin tilanne on nyt? Sehän on helkkarin hyvä bändi.
– Joo, siellä tuli vika levy East of Western. Mä soitin siinä kun tehtiin preproductionia. Tai itse asiassa mä kirjoitin musan sen sinkkuun. Siinä on mun viimeinen riffi minkä mä sille bändille kirjoitin. Siellä tuli Jimmy James, tällainen alkuperäinen kitaristi takaisin. Supersuckersin Ronnie, Ron Heathman soitti sillä vikalla levyllä missä mä olisin soittanut ellen olisi tullut Suomeen. Mä muutin just Suomeen samaan aikaan, kun oltiin menossa studioon. Mut se sopi hyvin, kun Ron oli just lähtenyt Supersuckersista ja muuttanut LA:han. Se loikkasi sulavasti siihen. Teki helvetin hyvän levyn ja sit lähti vähän kelkka käsistä. Se katosi tiätsä tonne kulmien syövereihin, LA Downtowniin. Nyt tuli sit Jimmy joka on jo aikaisemmin ollut bändissä. Siellä ne jyystää menemään ja kyllä mä olen koko ajan yhteydessä niiden kanssa. Helvetin hyvä bändi. Mulle se oli nasta juttu. Niiden kanssa meillä oli hyvät Eurooppa-pätkät kans ja sain tosiaan nähdä Jenkkejä paljon. Mike Ness jostain syystä tuotti meidän yhden levyn ja jostain syystä se oli aina helvetin innoissaan tosta bändistä, otti meidät mukaan rundeille ja niitä saatiin tehdä ihan saatanan monta niiden kanssa: parin viikon länsirannikon pätkistä parin kuukauden koko maan myllytyksiin. Ne oli ihan hienoimpia rundeja mitä mä olen ikinä tehnyt.

Siellä riitti varmaan maileja nähtäväksi.
– Joo, no jumalauta siellä oli. Yks pätkä katottiin, että oli 17 000 mailia meni rikki – ja meni sit saatana autokin siinä lopussa ja jäi jonnekin itärannikolle. Viimeiset keikat tehtiin sitten lentokoneella. 17 000 mailia johonkin viiteenkymmeneen päivään. Et se on vittu 25 000 kilsaa. Se on ihan mieletön määrä. Social D tykkää matkustaa öisin, niillä on hieno keikkadösä ja tykkää herätä siitä kaupungista missä on keikka. Bussikuski nukkuu sit silloin kun bändi tekee checkiä ja soittaa keikan, ja keikan jälkeen kuski menee hotelliin vähän suihkuttaan ja sit lähtee ajamaan. Silloin sulla on periaatteessa vapaapäivä siinä ja tutkii vähän paikkoja. Me tehtiin niin, että ne antoivat meille ilmaiset helvetin hyvät hotellihuoneet, niin me nukuttiin siellä ja herättiin kukonlaulun aikaan ja lähdettiin tykittämään kohti seuraavaa kaupunkia ja toivottiin, että ehditään soundcheckiin. Koska siellä soitetaan aikaisin: se ei ole tätä saatanan yhdeltä yöllä lavalle vaan lämmittelybändi menee ehkä kahdeksalta–yhdeksältä.

Se on kyllä hyvä.
– Nimenomaan. Eli silloin sun pitää olla checkissä jossain neljän–viiden aikaan. Kun ajot oli yleensä noin massiivisia, niin se tarkoitti kuudelta ylös. Mut me säästettiin siinä ihan vitusti rahaa, kun hotellihuoneet oli ilmaiset. Se oli ihan meidän vakiokäytäntö. Mutta suurin osa fyrkasta sitten tehdään t-paita- ja levymyynnillä. Se toimii helvetin hyvin. Siinä kun oli muutaman viikon reissussa, niin siinä oli seuraavat pari–kolme kuukautta vuokrat hoidettu eikä tarttenut huolehtia.

rane2

Sä Jenkeissä myös opetit jengiä soittamaan. Ness muun muassa oli yksi sun oppilaista. Millaista hommaa se oli – jos nyt vähän karkaan poluilta?
– Se oli helvetin nastaa duunia – jos sitä silleen voi duuniksi kutsua. Helvetin antoisaahan se on. Se lähti silleen, että mun family on niinku aina ollut opettajia. Faija on maikka ja kaikki tuntuu opettavan jotain. Mä opetin skittaa jo siis ihan silloinkin, kun mä olin aivan paskana ja kodittomana ja asuin jengin sohvalla. Aina mä olin Hollywoodissa puistossa opettamassa jotain tyyppiä. Se kaupunki on tiätsä täynnä tyyppejä, jotka on näyttelijöitä tai muusikoita. Tietenkin sieltä löytyi jotain kirjoittajaakin, mutta siis vitusti sellaista väkeä joka yrittää musabisneksessä ja viihdealalla lyödä läpi. Se että mä osasin opettaa niin mä pystyin duunaan sitä. Heräsin jonkun sohvalta ja toivottavasti en ollut liian huonossa kondiksessa, läpsin jonnekin puistoon missä oli sovittu tällit, soitettiin vähän skittaa, sain vähän käteistä ja lähdin sitten omille reiteilleni. Sitten kun mä raitistuin vihdoinkin pitkän, pitkän saatanan kamppailun jälkeen vuonna 2000, niin sain hoidettua hyvän talon sellaiselta tyypiltä kuin Dee, joka oli rumpali Queens of the Stone Agessa. Se soitti vähän rumpuja takana ja mä panin skittakoulun pystyyn. Sitten Dee muutti ulos jossain vaiheessa ja mun ex-vaimo tuli sisään. Tein siitä ihan kunnon kitarakoulun, mulla oli business license ja Rock ’n’ Roll Garage aloitti toimintansa. Se lähti niin lujaa meneen, etten mä ikinä mainostanut missään. Mulla oli ihan vitusti oppilaita. Oli Aaron North, tiätsä tää Nine Inch Nails -jäbä, L7-gimmoja – todella makeita muijia ja tietenkin Ness. Se koulu oli helvetin hyvä, mä innostuin siitä. Kun se lähti pyörimään, niin bisnekset pyöritti itse itseään. Ei tarttenu kuin olla läsnä soittamassa. Siellä mä soitin saatana takapihalla päivät pitkät.

Millainen oppilas Ness oli? Sekin kuitenkin oli jo aika kokenut soittaja.
– Siis se oli helvetin hyvä oppilas. Ei se ottaisi tunteja jos ei se tosissaan haluaisi oppia. Mä opetin sitä niillä rundeillakin. Istuttiin loossissa niiden keikkadösän takana ja opetin sielläkin. Kauheasti se haluaa oppia. Se sanoo aina, että ”take me out of the box”. Se oli aina siinä yhdessä boksissa. Kaikennäköistä me tehtiin. Mä opetin sen poikaa ja sen suomalaissukuista Christine-vaimoa. Ne oli helvetin hyviä juttuja. Paljon sellaisia riffejä mitä päätyi niiden levyille, niitä ollaan kimpassa soiteltu.

Muistatko vielä mihin biiseihin niitä päätyi?
– No, varsinkin tällä vikalla on vaikka mitä. Can’t Take It With You on ainakin yks, sen skittapätkät välistä. Mut paljon se oli ihan sitä sen soittotyyliä. Se kyseli jostain määrätyistä jutuista, ja sit se teki sen tyyppisiä biisejä.

Oliko se ensimmäinen keikka Suomessa pitkästä aikaa, kun olit Nosturissa Hangmenin kanssa. Mikä vuosi se nyt olikaan…
– 2010 joo, silloin mä tulin ekan kerran Suomeen koko tän pätkän jälkeen.

Miltä se jälleennäkeminen tuntui? Mä olin katsomassa sitä ja muistan kun sä puhuit, että fiilis on kuin luokkakokouksessa.
– Niin, oli ihan saatanasti vanhoja tuttuja. Oli jotenkin vähän vaikea päivä, oli sunnuntai ja itsenäisyyspäivä tai jotain. Ihan vitusti oli vanhoja frendejä tullut. Oli helvetin nastaa. Se oli sen Eurooppa-rundin alku, bändi oli vielä vähän ruosteessa siinä kohdassa, mutta siitäkin tuli helvetin hyvä rundi. Taisi olla 23 keikkaa 24 päivässä. Mä lensin sieltä vielä jouluksi ja uudeksi vuodeksi himaan. Olihan siinä ihan pihalla Suomessa. Täällä oli ihan vitusti lunta, joku ennätystalvi. Tai se oli silloin kun mä tulin takaisin helmikuussa. Mä menin vielä himaan pariksi kuukaudeksi ennen kuin tulin takaisin. Me soitettiin Turku, Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Stadi ja se oli aikamoista. Ajettiin koko pätkä läpi ja bändikaverit oli ihmeissään, että vittu tää on pimee ja hämärä mesta. Naureskellen luettiin keikkailmoituksia lehdistä, kun joka bändi oli jotain saatana vittu viikinkiheviä. Ne nauroi ääneen, että vittu mitä bändin nimiä täällä on! Mutta olihan se mulle kova juttu. Oli nasta tulla himaan, ja kyllä tää mua lämmitti. Vaikka tää aika ihme mesta onkin, niin oli nasta tulla tänne.

Kun sä tulit Suomeen ainakin toistaiseksi pysyvästi, niin oliko ajatuksissa, että soittohommat täällä jatkuvat?
– No joo, en mä silleen mitään muuta järkevää ole koskaan tehnyt muuta kuin soittanut. Se on aika itsestäänselvyys, että soittajat soittaa. Mutta ei mulla silleen mitään juonta ollut. Ei mulla ollut edes skittaa. Mulla oli avioero Jenkeissä, ja Kaliforniassa menee omaisuus jäihin, jos jompikumpi vetää sen sille linjalle. Näin kävi, eikä mulla ollut edes skittaa kun tulin tänne. Vähän mietiskelin ja haistelin tuulia, että pääsisikö soittelemaan vanhojen kavereiden kanssa ekana. Sit toisten vanhojen kavereiden, ja siitä se pikkuhiljaa siirtyi Atomirottaan, joka on ihan oma juttunsa.

Miten sä oikein päädyit ensin Notkeaan Rottaan?
– Mä diggasin Notkis-jutusta, sen huumorista ja katukieli kosketti mua. Mä kuulin, että ne etsii kitaristia. Soitettiin sillä eka, ja sit se lähti siitä. Ei siitä isolla porukalla tehdessä paljoa jäänyt kellekään, niin sitten päätettiin tehdä tällaista pienempää juttua ja sit se lähtikin ihan lentoon. Alkoi tulla ihan uutta musaa. Se oli aika luonnollinen prosessi.

Atomirotta siis lähti ihan puhtaasti käytännön syistä liikkeelle?
– Vähän siitä joo, kun ei sillä isolla pystynyt. Kelattiin koittaa kolmisteen ihan erilaisella pohjalla. Me tajuttiin heti lähdössä, että ahaa – tää on ihan eri juttu, nyt lähtee ihan eri musaa. Ei voinut tehdä laimennettuja versioita Notkis-biiseistä missä ei ole rumpuja ja bassoa, on vaan konetta ja skittaa. Sovitukset muuttui niin täysin, että tajuttiin, että eihän tässä ole mitään järkeä laulaa samoja lyriikoita. Tehdään sitten saman tien ihan uutta kamaa. Sellainen luova lumipallo lähti siitä jyräämään sellaista vauhtia, että nyt vaan pidetään kiinni ja katsotaan minnes tämä vie.

Ja sehän on vienyt.
– Todellakin. Se on ollut nasta tässä, että tämä on jotain täysin uutta kaikille. Ei tiedä yhtään millaista uutta levyä sitten tehdään. Aika erikoista kamaa on varmasti tulossa. On tämä vaan kovaa, koko ajan mennään. Nyt on muutaman viikon tauko ja sitten mennään koko kevät ja kesä on buukattu ihan täyteen festareita.

Jos sä vertaat tätä aikaa ja 80-lukua niin miten keikkailu on muuttunut?
– Ensinnäkin nyt soitetaan ihan saatanan myöhään, ellet sä soita Tavastialla ja jossain tollasessa mestassa. Tietenkin jos on konserttisalikiertue ja tällasta niin se on eri juttu, mutta näin on niissä paikoissa missä me soitetaan. Se on itse asiassa aika lyhytnäköistä. Järkkäri haluaa väkisin pitää jengin siellä puoli neljään aamulla, että voi myydä viinaa niille koko yön. Järkkäri haluaa, että bändi menee saatana lavalle yhdeltä – se on ihan vakiokuvio – ja joskus jopa vähän myöhemmin! Mun mielestä se ei ole missään nimessä hyvä juttu. On paljon sellaisia tyyppejä, jotka ei ole tulleet sinne dokaamaan neljään asti, ne ovat tulleet katsomaan bändiä. Mutta jos niitä pidetään siellä väkisin, että ne pääsee lähtemään joskus kolmen aikaan ja snagarin kautta himaan, niin ne pääsee joskus puoli viisi nukkumaan. Siinä menee koko sunnuntai toipumiseen, vaikkei edes olisi hirveässä jurrissa. Ihan vaan se, että pitää saada saatana unta ja levätä. Sit onkin maanantaiaamuna lähdettävä duuniin, niin sitten kun seuraavan kerran on mielenkiintoinen bändi tulossa lähelle, niin siinä miettii että kannattaako lähteä, kun siitä pitää maksaa vielä perkele, että vasta keskiviikkona on kondiksessa. Jos soitettaisiin kymmeneltä–yhdeltätoista niin pääsisi jo puoliltaöin himaan. Tai jos haluaa, niin jää sitten pariksi tunniksi notkumaan. Aivan varmasti jengiä kävisi silloin vielä enemmän. Tiätsä rima olisi matalemmalla. Nyt mennään katsomaan vain niitä mitä on ihan pakko nähdä. Sitten käytäisiin katsomassa muitakin ja antamassa tiätsä supporttia livemusalle, kun se ei olisi niin brutaalia, että ollaan auringonnousuun – jos se täällä ylipäänsä nousisi. Järkkärit aina selittää sen sillä, että niiden pitää myydä brenkkuu puoli neljään asti, mutta mä näkisin sen niin, että jos sulla on hyvät bailut niin kyllä jengi sinne jää.

Ja silloin ne olisi jo aikaisemmin siellä dokaamassa.
– Niin, sama hanahan silloin puoli kymmeneltä aukeaa. Me mennään mestoihin, niin ne sanoo, ettei täällä ole ketään. Sit siellä ei vittu ole ketään puoli kahdeltatoista. Yhtäkkiä kahdentoista jälkeen tupa on ihan täynnä. Mun mielestä toi on yksi juttu mikä pitäisi ehdottomasti korjata. Mekin soitetaan ihan mageissa pikku pubeissa lähiöissä ja ympäri Suomea. Helvetisti tullut väkeä ja nyt ollut pitkä putki, että on myyty illat loppuun. Mutta kun ne hiffaa, että ahaa, tänne tulee aika paljon jengiä niin ne pistää lipulle aika kovan hinnan, mutta puitteet on ihan perseestä. Vittu hoitakaa edes valot. Siellä on vittu diskovalot katossa vilkkumassa ja sä soitat nurkassa, eikä siellä ole mitään. Mä aina selitän näille järkkäreille, hyvin kohteliaasti tietenkin jos pystyn, että jos sä menet katsomaan bändiä niin aika oleellinen osa sitä on, että sä näet jotain. Ettei siellä ole jotkut tyypit vatkaamassa pimeässä nurkassa. Helvetin usein on noissa pienissä kievareissa 150 tyyppiä sisällä ja mielettömät bailut, mutta ne on sitten panostaneet niin vähän äänentoistoon ja valoihin. Pannaan vähän parempaan kuntoon mestat, panostetaan pikkuisen ja pannaan bändit soittamaan aikaisemmin, niin homma toimisi paljon paremmin.

Kyllä. 80-luvulla bändit joutuivat aika hemmetisti tekemään duunia, että keikat järjestyivät. Miten sä nyt näet, että mitä siihen duuniin kuuluu?
– Nykyään keikkamyyjiä on ihan helvetisti. Meilläkin tossa Atomirotalla on ollut muutamia, mutta nyt meillä on oma Oy ja me buukataan kaikki klubit ja snadimmat paikat ja Fullsteam hoitaa festarit ja niin sanotut isot keikat. Toimii helvetin hyvin meille.

Että paljon teillä on omissa käsissä jutut.
– On. Me ollaan pienen levy-yhtiön bändi, ei tässä ole varaa palkata jotain täyspäivästä manageria mikä hoitaisi meidän asioita. Meidän pitää itse hoitaa kaikki ihan helvetin laajalla rintamalla, on se sitten t-paidan suunnittelua tai videon säätämistä: eli kuka videoi, missä kuvataan, mistä saadaan fyrkkaa, miten se kaikki toimii pienellä budjetilla. Me tehdään omat levyt: miksataan, tuotetaan ja promotaan. Pienellä koplalla mennään, mutta se tuntuu toimivan helvetin hyvin. Meillä on helvetin hyvä käsite siitä mitä me halutaan tehdä ja miten me halutaan se tehdä.

Se varmaan on monellakin bändillä todellisuutta, että se touhu on mahdollista – soittajan on taivuttava moneen.
– Todellakin. Usein se on kaikesta muusta kiinni kuin musasta, että minkä verran jengi kuulee sua. Jos sä mietit vaikka jotain Mike Nessiä, niin on sekin jumalauta, se pyörittää koko sitä hommaa laidasta laitaan. Tietty sillä on taustajoukot, ja ne pitää aina olla kondiksessa. Mutta pitää sun itse pystyä taipumaan aika moneen rooliin. Mut en mä näe miksei se skulaisi meillä tästä eteenpäinkin.

Mä kuulin aikoinan yhdeltä soittajatutulta, että nykyään keikkojen säätäminen on vaikeampaa kun samoista keikoista on isompi väki kamppailemassa. Vaikka joku Katri Helena ei joskus 90-luvulla keikkaillut juuri yhtään, mutta nyt senkin kaliiberin tyypit rundaa siinä missä pienemmätkin, kun levymyynnit on mitä on. Miten sä ton näet?
– Ei sitä levymyynneillä enää yhtään fyrkkaa tehdä – tai sit sä saat myydä niitä helvetisti. Meidän levy-yhtiön jäbä sanoi, että meidän Aurinkoon-biisiä on katsottu 700 000 kertaa Youtubessa ja 500 000 on rikki Spotifyssa. Että sen on ladattu yli 1 200 000 kertaa tässä vaiheessa ja kovaa vauhtia mennään eteenpäin. Mä kysyin, että mitä tommonen meinaa, niin se vastasi, ettet sä niistä mitään fyrkkaa saa. Kun tulee kaksi milliä täyteen, niin sitten tulee kuulemma kultalevy. On se aika ihme, että vittu melkein puolet härmäläisistä lataa biisin ja sä saat siitä jonkun kultalevyn mikä ei meinaa mitään – voi laittaa seinälle koristeeksi. Radiosoitto ja tekijänoikeusjutut on se mistä saa fyrkkaa, ja keikkoja pitää painaa ihan vitusti. Niin se vaan menee. Toivottavasti myyt t-paitaa siinä sivussa. Kulut pieniksi ja teet itse paljon duunia, pidät montaa eri hattua päässä samaan aikaan – niin se pitää tehdä.

Aurinkoon-biisistäkin oli jotain kalabaliikkia radiosoitoista, että pankkiryöstöistä ei voi valtaradiossa soittaa.
– Jotain tällasta mäkin kuulin joo. Mä luulen, että se on kuitenkin enemmän siitä kiinni, että isot levy-yhtiöt dominoi radioaaltoja ja telkkaria. Se on Universal ja Warner ja tällaiset. Jos sä pääset pikkubändinä sinne joukkoon ja pysyt siellä, niin se on helvetin hienoa. Musta tuntuu, vaikka itse sanonkin, että se on ollut meillä aika hyvää kamaa. Joku tuommoinen barrikadi ollaan onnistuttu rikkomaan. Aurinkoon on nyt soinut tosi hyvin erilaisilla kanavilla. Se soi YleX:llä ja nyt Radio Rockilla. Tietty Bassoradiolla ja Radio Helsingissä, tuollaiset huippuasemat on alusta asti soittaneet sitä. Hima taas soi Suomipopilla ja ihan Yle Suomellakin joskus. Helvetin hyvä, että eri biisit ovat päässeet  sinne tunkeutumaan. Sen todellakin hiffaa keikoilla. Kun biisit alkoivat lähtemään lentoon radioaalloilla, niin vittu on keikoille alkanut tulla paljon väkeä. Soittaa määrättyjä biisejä, niin jengi laulaa messissä. Fiilis on kuin futiskatsomossa: kaulaliinat nousee ja jengi laulaa.

Suomikin on sen verran pieni maa, että jonkinlainen crossover saa olla, että saa tuvat täyteen illasta toiseen.
– Todellakin. Se tuo sinne sen ei-niin-musadiggarinkin keikkapaikalle, joka on kuullut vaan sun nimeä ja kelaa, että okei, siellä on varmaan hyvät bailut ja gimmoja, mennään sinne.

Miten sä tässä vaiheessa ajattelet, että millainen on musameiningin ja varsinkin keikkailun tulevaisuus?
– Mä toivoisin, että just tällaiset snadimmat paikat alkaisivat panostaa siihen vähän enemmän ja keikat aikaistuisivat. En mä usko, että livemusa ja keikoilla käyminen, jorailu ja diggailu mihinkään lähtee. Jos siitä tekisi pääasian noissa mestoissa eikä sen keiton myymisen, niin se kynnys mestoissa käymiseen olisi snadisti matalampi ja jengi todellakin kävisi. Se olisi osa sosiaalista kanssakäymistä, eikä se olisi vaan sitä, että mennään jonnekin yökerhoon kuuntelemaan jumputusta ja sit musajutut katsotaan himassa Youtubesta. Kyllä mä ainakin toivon, että se olisi tälleen.  Kyllä jengi aina haluaa bailaa ja joraa – ei se muutu. Mutta ihan perusjuttu, että millä soittajia saadaan: Nuorilla pitää olla paikkoja missä soittaa, pitää olla treenikämppiä. Ne pitää hinnotella niin, että skideillä on oikeasti mahdollisuus laittaa bändejä pystyyn. Pitää kuitenkin vielä ostaa bassot ja skitat ja styrkkarit ja laulukamat, että jos vielä pistää maksaa jotain himovuokraa jostakin, niin on se nyt saatanan vaikeeta, kun ei sulla ole edes duunia kun sä olet vielä skolessa.

Eikä jokainen tyyppi voi laulukilpailuista mennä eteenpäin, että kyllä moni joutuu sen työn tekemään treeniksellä.
– Nimeomaan. Ja että voivat sen itse tehdä ja itse unelmoida ja tehdä just sen jutun minkä haluavat. Mene tuonne lauluskaboihin ja sitten siellä tulee joku levy-yhtiön tyyppi sanomaan, että nyt me ollaan signattu sut: tuossa on tyyppi, joka laittaa sulle tällaiset vaatteet, toi kirjoittaa sulle biisit, toi sovittaa, toi tulee äänittämään, noi soittamaan ja toi tuottamaan, levy tulee tuossa kohtaa ulos että me tehdään tällaista tuotetta. Mun mielestä on helvetin tärkeää, että kynnys omaan tekemiseen olisi matalalla. Stadi on ihan täynnä tyhjiä paikkoja. Varosen Tumppi, joka on kunnanvaltuustossa ja pitkän linjan soittaja itse, se tappelee noiden juttujen puolesta. Se kertoi mulle kuinka se tilakeskuksen kanssa skabaa ja että kuinka paljon täällä on tilaa. Niitä pidetään ihan tyhjillään, se on aivan pimeetä. Sitten ne nuoret istuu tuolla videopelien ääressä. Nuorisotiloja ja -taloja ei saa saatana pistää pois. Joku Munkan OK Klubi – klassinen paikka mistä on saatana isotkin bändit ponnahtaneet. Tai joku Harjun talo, ei niitä voi laittaa kiinni. Se on ihan sairasta. Ne on sellaisia keikkapaikkoja ihan nuorille tyypeille ketkä ei voi käydä tiätsä baareissa ja pubeissa soittamassa. Noi on noi jutut. Tuollaset perusjutut kuntoon niin ei meillä ole mitään hätää. Kun nuo hommat hoidetaan, niin musa tulee soimaan tulevaisuuteen.

Kiitos suuresti tästä huikeasta tuokiosta, tämä alkaa olla paketissa. Mä haluan vielä loppuun sulta kiitokset, kuten näihin lehtiin jostain syystä kuuluu. Eli kenelle tattikset lähtee?
– Ai niinku ylipäänsä? No tuota, pitää aina kiittää niitä ketä on tässä lähellä. Kaikki lähtee mulla perheestä, eli kiitän perhettä ja kaiffareita ja kaikkia kenen kanssa olen saanut tehdä duunia nämä vuodet kun olen ollut takas Suomessa. Tietenkin pitää myös kiittää niitä, jotka tuolla Atomirotta-keikoilla meitä kuuntelee. Mennään eteenpäin – tämä homma on vasta alussa!

Teksti Tuukka Tams
Kuvat Nalle Sjöblad

Haastattelu on julkaistu alun perin Spine Magazine #3 lehdessä. Hae omasi lähimmältä diileriltä tai tilaa verkkokaupasta.